Viimeinen läpiluku käsikirjoitukselle on nyt tehty. Se on valmis. Nyt on aika päästää irti ja palkita itsensä.

Tekstistä varmaan löytäisi vieläkin korjattavaa, ihan loputtomiin. Sitä katsoo aina uusin silmin pienen tauon perään. On kuitenkin tiedettävä, milloin on aika luovuttaa ja antaa tekstin mennä. Minun kohdallani se aika on nyt. Olen aika varma, että löydän virheitä vielä painetusta kirjastakin, tai että en pysty koskaan lukemaan tekstiäni ilman että kustannustoimitan sitä omassa päässäni. Nyt on kuitenkin se hetki, että tiedän kirjan olevan parhaimmillaan. Se on valmis, enkä halua pilata sitä liialla hiomisella ja korjaamisella.

Minusta tuntuu siltä, kuin valmistautuisin synnytykseen. Kuin kirja, jota olen kantanut sisälläni 6 vuotta, olisi kuin minulle oikeasti syntyneet lapseni, joita myös kannoin itsessäni pitkään.

Äiti tuntee syntymässä olevan lapsensa, koska kantaa häntä niin pitkään osana itseään. Lapsen lopullinen muoto on kuitenkin aina hiukan ennalta tunnettua ja kuviteltua ihanampi, yllätyksellinen ja ennalta-arvaamaton.

Minä tunnen myös tämän kirjan, senkin sisäpuolelta, koska kannoin sitä niin pitkään osana itseäni. Olkoot kaikki muodot, joita sen minusta erillään saavuttaa, myöskin ihania, ihmeellisiä ja yllätyksellisiä.

Nyt olen vapaa tästä ajatuslapsestani. Hengitän syvään, katson ympärilleni ilman tätä mukanani jatkuvasti kulkevaa salaisuutta ja mietin, mitä seuraavaksi alan tehdä.