Julkaisemisessa minut yllätti se, että julkaisun jälkeen en ihan kokenutkaan niin isoa onnea tai täyttymystä, kuin olin kuvitellut. Totta kai olin tyytyväinen ja ylpeä itsestäni. Onnellinenkin, ainakin sen illan, kun kirjalaatikot saapuivat ja sain hypistellä omaa kirjaani. Tietysti tiedän, että kirjan kirjoittaminen valmiiksi ja julkaisukelpoiseksi asti on jotain, jota moni ei tee koskaan hyvistä aikeista huolimatta. Siitä on syystäkin ylpeä.

Silti, päällimmäinen tunne sen yhden illan jälkeen oli parisen viikkoa tyhjä olo, jossa vivahti aavistus pettymystä.

Tyhjyys oli sitä lajia, jolloin kauan odotettu ja suunniteltu loma, juhla tai tapahtuma humahtaa sitten itse tapahtumahetkellä ohitse liian nopeasti ja jättää istumaan vaikkapa tiskien ääreen keittiöön ja ihmettelemään, että nytkö tämä meni jo? On tietysti ihan luonnollista, että tehtyäni töitä pitkään julkaisun eteen ja odotettuani valmiin kirjan saamista käteen pitkään myös, se ilta, kun niin tapahtui, meni todella äkkiä ohitse.

Pettymys puolestaan ei liity millään tavalla itse julkaisuun. Olenhan sanonut jo aiemmassa postissa, että en tekisi mitään kirjan suhteen toisin. Pettymys liittyy sen sijaan itse kirjan sisältöön. Ei sillä tavalla, että haluaisin muuttaa sitä mitenkään. Vaan siihen, että kirjan ollessa parasta, mihin tällä hetkellä pystyn, se ei kuitenkaan ihan vastaa omia mielikuviani. Se ei ole niin hohdokas, kuin kuvitelmieni kirja.

Minulta meni reilu pari viikkoa selvitä pudotuksesta, joka julkaisusta seurasi. Ylös nouseminen alkoi siitä, että palasin ensin niiden kirjoittamista käsittelevien kirjojen pariin, joita rakastan.

Julia Cameronin Tyhjän paperin nautinto on minulle yksi tällainen kirja. Myös yhtä aikaa postiluukkuun kolahtanut Anneli Kannon Kirjoittamassa osui hienosti juuri tämän hetken tarpeisiin.

Cameronin tekstit ovat minulle aina lohdullisia. Ne valavat minuun itsepäisesti toivoa ja vakuuttavat sadoilla eri tavoilla, miksi kannattaa olla luova, miksi itseensä uskominen on ihan järkevää hommaa ja miksi kirjoittaminen kannattaa. Anneli Kanto puolestaan puhuu kirjansa mini esseissä kirjoittajan elämästä, haasteista ja vaikeuksista niin rehellisesti, että nauroin moneen kertaan tekstien äärellä. Ne osuivat maaliinsa. Tekstit myös palauttivat tunteen siitä, että en ole tässä työssä yksin. Minulla on matkakumppaneita, vaikka itse kirjoittaminen onkin todella yksinäistä työtä.

Kirjat ja lopulta niiden houkuttelemana pitkään tekeillä jo olleen toisinkoisen pariin palaaminen auttoivat minua muistamaan, miksi oikeastaan kirjoitan.

Vaikka tämä onkin klisee, tämä on myös totta: Kirjoittamisessa matka, eli itse kirjoittaminen, on se kaikkein paras vaihe.

Nyt tiedän yhden julkaisukerran kokemuksesta, että valmiin tuotteen kädessä pitely ei ole päämäärä. Tehdyn työn palkinto tulee itse kirjoittamisesta. Täyttymys syntyy silloin, kun siirtää paperille jotain omasta itsestään. Parhaimmillaan se jotain on nimittäin paljon suurempi kuin tekijänsä.